Otan pienen sivuaskeleen sisustamisen polulta. Tai olihan tuo eilinenkin juttu vähän samaa luokkaa. Nyt vaan tuntuu siltä, että pitää saada kirjoittaa aiheesta. Viikonloppu kun herkisti mut muistoille.
Mä oon melkein (tai mitään melkein, jos nyt rehellisiä ollaan) tippa linssissä seurannut meidän huushollissa pyörivää lainakoiraa, leppoisaa labbisherraa (kuvassa yllä). On se vaan niin ihana. Miten se voikaan olla niin ihana. Me ollaan ennen tätä vierailua tavattu ainoastaan muutama kerta ja silloinkin noin parin minuutin ajan, ja silti tuntuu siltä, että me ollaan tunnettu aina. Viikonlopun yhdessäolon jälkeen voin sanoa, että kaveri tykkää etenkin haravoinnista, pallonheitosta, uimisesta ja saunomisesta. Pyytää nätisti päästä sohvalle ja ruokailun ajaksi menee piiloon pöydän alle. Tää on iloinen ja innokas veikko ja kuitenkin niin rauhallinen. Tykkään :) Niin, että sanoinko jo, aivan mahtava tapaus tämä tyyppi.
Tämän touhujaakon myötä on mieleen tulvinut paljon muistoja. Niistä halusin kirjoittaa. Ja halusin laittaa tähän muutaman kuvankin.
Siitä on nyt reilut neljä vuotta, kun jouduin hyvästelemään mun rakkaan koiran. Se otti todella koville ja ottaa näköjään vieläkin. Aina ajoittain tulee ihan älytön ikävä. Yhdeksän vuotta saatiin kulkea samoja latuja - kokea ja nähdä paljon yhdessä. Onhan se pitkä aika.
Veeti oli varsinainen mammanpoika. Se osasi olla maailman lutusin karvapallo kainalossa ja sitten ei niin lutunen velikulta muunmuassa kynsiä leikatessa ja trimmatessa. Lähtemiset oli aina kans vähän vaikeita. Miehet oli sille myös tietynlainen haaste - suuri kiitos kärsivällisyydestä mun miehelle ja isälle. Mun mies tajusi kuvioihin tullessaan, että tää on nyt tällanen paketti, nainen ja koira, ota tai jätä. Onneksi otti <3 Ja taisi Veeti opettaa miehellekin, miten hurmaavia ja ihania koirat osaa ja voi olla. Huomaan sen, miten tohkeissaan hän on meitin lainakoirasta.
Veeti oli mun mussukka, turva, lenkittäjä, kuuntelija, kovistelija, pallero, paijattava, opettaja, rakas tassuttelija. Veeti oli paljon ja vielä vähän enemmän. Tämä kirjoitus on omistettu Veetille. Mulla on sua ikävä. Kiitos, että olit. Puspus pilven reunalle <3
 |
 |
Haleja muistoihin <3 Meidän vanhin koira täyttää kohta yhdeksän. En uskalla edes ajatella, miten orpoa on, sitten kun joku niistä meidät jättää :( Mutta sitä on elämä..
VastaaPoistaKiitos <3 Näistä kavereista on niin paljon iloa, että suru on eron hetkellä kovin suuri. Mutta sitä se elämä tosiaan on. Rapsutuksia sun koirille!
PoistaOn ne vaan tärkeitä ja rakkaita. Ja se luopuminen niin vaikeaa. ❤
VastaaPoistaNiin ne on, ihan parhaita <3
Poista